Osallistuin tänään ensimmäistä kertaa Teams-luennolle. Niitä on meidän opettajat järjestäny jo koko tän koulujen kiinniolemisen aikana, mutta mä uskaltauduin vasta tänään itse mukaan. Pakon edessä. Alkoi tulla "luvattomia poissaoloja". Jos ei olis ollu pakko, niin en olisi osallistunut tänäänkään.
Mua ahdistaa kaikki uusi ja tuntematon. Jos tuota Teamsia olisi käyty koulussa jo läpi yhdessä tai jos mulla ois ollu joku, jonka kanssa tutustua siihen, niin se olis ollu helpompaa mulle. Toki siihen piti (yksin) tutustua jo silloin, kun hiihtolomalla suoritin digi-kurssin verkossa. Mutta hyvin vähäiseksi tietämys siitä sovelluksesta jäi silloinkin.
Koska jouduin yksin pähkäilemään, mikä tämä Teams oikein on ja miten se toimii, siitä muodostui niin suuri ja pelottava peikko, että päätin, etten osallistu. Ahdistuin joka kerta, kun sain viestin Teams-luennoista, ja keinoni selviytyä ahdistuksesta oli yrittää unohtaa koko sovellus. Se taas johti siihen, etten käynyt katsomassa koulun sähköpostia, Wilmaa tai Moodlea moneen päivään. Tehtäviä kerääntyi ja jäi tekemättä, nytkin on rästissä viis tehtävää. Jäin jälkeen, vaikka alku meni tosi hyvin tehtävien suhteen. Nyt kun olen jäljessä, niin ollaan sitten kunnolla jäljessä. Ei sille enää mitään mahda.
Tekemättömät tehtävät ahdistaa. Lamaannun enkä saa enää mitään tehdyksi.
Teams-luennoille aion tästä lähin osallistua. Paitsi taas huomenna.
Huomenna menen mielilääkäriin kertomaan, että ahdistaa.
Rakas päiväkirja...Tämä blogi ei sisällä kiillotettua pintaa eikä muokattuja kuvia, vaan tavallista elämää rosoja silottelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti