Me oltaisiin oltu 2 v kihloissa

 Niin, 9.7. oli meidän kihlajaispäivä. 2 vuotta oltaisiin oltu kihloissa tänä vuonna. Mä luulin, että me oltais oltu yhdessä aina. Naimisiinkin piti mennä. Mutta ero tuli eikä mikään sitä enää muuksi muuta. 

Tää on mun lempikuva:

Suloinen sopusointu...

 ... hakusessa.

En tiedä, mikä siinä on, mutta minä se vaan en elämääni tunnu saavan järjestykseen. Tai onhan se nyt siitä kiinni, mihin vertaa.

On ihmisiä, joiden elämä tuntuu olevan niin kovin täydellistä. Kaikki on hyvin ja harmonista. Elämä rullaa tasaisesti eteenpäin. On omat rutiinit ja tavat tehdä asioita, ja ne asiat tehdään hyvin, ilman sen suurempia kommelluksia.

Ja sitten olen minä, joka osaan kyllä tehdä asioista vaikeita ihan yrittämättäkin. Tälläkin hetkellä sormesta vuotaa verta, koska laitoin ruokaa. Jep. Pilkoin sipulia, ja kappas kummaa, leikkasin sormeen ihan vauhdilla. Ei pitäisi varmaan laittaa itse ruokaakaan.

Jotenkin jopa oman auton tyhjentäminen eron jälkeisistä tavarakasoista oli suuri ponnistus, joka ei mennyt sekään niinkuin paremmissa perheissä. Otin tavaroita peräluukusta, menin häkkivarastolleni ja yritin avata lukkoa. No, eihän ne avaimet siihen sopineet. Olin taannoin tyhjentänyt koululla pukukaappini ja ottanut sieltä riippulukon mukaani ja jättänyt siihen sopivat avaimet (niin luulin) hyllylle kotona. No, nepä eivät olleetkaan pukukaapin avaimet, vaan häkkivaraston avaimet, jotka sattuvat olemaan aivan samannäköiset. Eipä siinä, onneksi olivat samassa kaupungissa ja omassa kotonani ne oikeat avaimet. Kiipesin hiestä märkänä rappuset kolmanteen kerrokseen kotiini, otin avaimet ja sain häkkivaraston oven auki. 

Ei helli helle tätä ihmistä. Hikeä valui niin, ettei meinannut ollenkaan loppua.

Olis pitäny jäädä maalle. Siellä kaikki on hyvin ja kaikilla oma paikkansa. Siis oikeasti, miten voikaan olla niin järjestyksessä kaikki toisten keittiössä ja huushollissa. Oma aikansa ja oma paikkansa. Itse kun olen tottunut juomaan kahvia, kun siltä tuntuu ja syömään, kun siltä tuntuu. Tavarat on siellä, mihin ne parhaiten sopii, välillä toisaalla, välillä toisaalla. Siksi ne varmaan onkin aina hukassa.

Mutta eihän aina voi olla niin täydellistä? Ei kaikki voi mennä niin kuin käsikirjoituksessa? Joskus pitää vain olla ja elää niin kuin parhaalta tuntuu. Tai toiseksi parhaalta. Ei aina tarvitse katsoa seitsemän uutisia, jos ei vaan siltä tunnu. Tai murehtia maailman menoa, jos itsellä on parempi päivä, eikä halua murehtia ylipäätään.

Sekö sitten tekeekin sen, että on vähän kaaoksessa.

Laihdutusyritys vol 123456789

Päätin nyt taas kerran, että oikeasti laihdutan! Mä oon viime vuosien aikana lihonu (mielestäni) paljon, olo on ollut tukala ja varsinkin näillä helteillä ahdistaa. Syitä lihomiseen on esim. ihan yksinkertaisesti se, että rakastan ruokaa. En oo kieltäytyny herkuista ja popcornit leffan/tv:n äärellä on parasta. Yksin kotona ollessa syön mitä sattuu. Paljon leipää, varsinkin vaaleaa. Paljon pastaa. Paljon popcornia. Nyt vanhempien luona ollessani oon syöny normaalia kotiruokaa, mutta tietysti, koska on kesä, myös grillattua lohta, pihviä, kanaa. 

Yritän pienentää syömiäni annoksia, syödä terveellisesti. Yritän liikkua enemmän. Sitä tosin haittaa todella paljon tämä helle ja se, että jalkani on edelleen kipeä. Yritän silti näissä olosuhteissa tehdä sen, mitä pystyn. Esim. tänään kävin joka tapauksessa kävelyllä, vaikka oli kuuma ja jalkaan sattui. Kävelin (sportstrackerin mukaan) yli kolme kilsaa. Ihan hyvä aloitus, tosin pienempikin aloitus riittäisi, mutta jostain syystä musta vain tuntui siltä, että on pakko kävellä vähän aikaa mettäteillä itsekseen.

Katsotaan nyt miten käy. Yleensä lopetan nämä laihduttamisyritykset nopeasti siksi, että en vaan jaksa. Joko en jaksa lähteä lenkille tai noudattaa ruokavaliota, tai kumpikin.

Mutta en myöskään viihdy kropassani. Ja sen pitäisi olla hyvä motivaattori muuttumiseen.